Kummittelua ja sukeltajan nahkoja Melkuttimilla

Melkuttimien luonnonsuojelualue on pienestä koostaan huolimatta melkoinen kohde. Helppokulkuinen harjumännikkö jääkauden muovaamine maisemineen ja kirkasvetisine järvineen houkuttaa päiväretkelle niin isot kuin pienetkin luonnon ystävät. Luonnonsuojelualue pitää sisällään useamman pienen vesistön, joista huomattavimmat ovat toisiinsa yhdistyvät Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen järvet.

Kuva: Riikka Tikkanen

Kuva: Metsähallitus / Riikka Tikkanen

Suuntasimme Melkuttimille melontaretkelle. Olimme liikkeellä avokanootilla, mutta kajakkikin olisi sopinut tähän hiekkarantaiseen ja kirkkaaseen vesistöön. Halusimme tuoda kanoottimme mahdollisimman lähelle vettä, joten aloitimme haamuretkemme Vähä-Melkuttimen länsipäästä. Melkuttimen järvet ovat suppajärviä, eli jääkauden lopulla jäälohkareen sulaessa syntyneisiin kuoppiin muodostuneita vesistöjä. Aloituspaikan ranta oli jyrkähkö, mutta matka tieltä veteen todella lyhyt.

Alueen retkipolku kulkee Iso-Melkuttimen rantoja, ja vesi on kulkiessa näkyvissä lähes koko ajan. Polku poikkeaa silloin tällöin rantaan, jolloin kannattaa pulahtaa todella kristallinkirkkaaseen veteen. Veden kirkkaus on huomattu melojien ohella myös muissa luontoharrastajapiireissä. Rantautuessamme laavulle eväiden syöntiin olimme näkevinämme kauempana järvessä jotain liikettä.

Pian laavulle pölähti joukko nuoria urheilullisia miehiä makkaran paistoon. Kuuntelimme heidän juttujaan. ”Saatkohan nuotion syttymään, kun olet sammutuspuolella?” Nuotio syttyi, ja keskustelu siirtyi uimaräpylöiden ominaisuuksiin. Jätimme palomiehiksi arvioimamme kaverit sinapin rutisteluun ja siirryimme järvelle. Heti kohta havaitsimmekin muutaman sukeltajan laskeutuvan portaita pitkin veteen.

Meloimme keskemmälle järveä ja näimme sukeltajan sivuuttavan kanoottimme arviolta kolmen metrin syvyydessä. Kirkkaassa vedessä näkyvyys on todella hyvä. Kävimme rannan tuntumassa tarkastamassa, mihin veteen päättyvät portaat johtivat. Portaiden yläpäässä oli tasanne, jonka kaiteella oli kymmenkunta sukeltajan nahkaa kuivumassa.

Kirkas vesi tekee alueesta mitä parhaimman sukelluskohteen. Itäpäässä on myös alueen toinen tulipaikka ja kaksi laavua. Ranta on lasten pulikointiinkin soveltuva, hieno hiekkainen ja loivasti syvenevä.

Paluumatkalla Vähä-Melkuttimella matkamme katkesi kuultuamme järvenselältä valittavaa jatkuvaa kurnutusta, johon liittyi lisäksi ajoittainen valittava kiljahdus. Lähemmäs päästyämme totesimme keskellä järveä kuikan. Vapaudestaan taisteleva lintu oli tarttunut jalastaan kiinni johonkin, ilmeisesti siimaan tai verkkoon. Luontoon jätetään vuosittain huomattava määrä siimaa. Huolimattomuuden seuraukset maksavat eläimet.

Meloimme lähemmäs. Kuikka teki pieniä neljän – viiden metrin sukelluksia, joiden välissä se huusi sydäntäsärkevästi. Palasimme lähemmäs rantaa miettimään, miten toimisimme, ja päätimme yrittää katkaista linnun jalkoihin takertuneen kahleen puukolla.

Emme kuitenkaan ehtineet edes yrittää. Lintu jatkoi sukeltelujaan, kunnes erään sukelluksen jälkeen se ei enää noussutkaan pintaan. Myöhästyimme. Sanattomina meloimme takaisin lähtörannalle. Mahtoikohan kuikasta tulla haamu vai enkeli?

Teksti: Haamuretkeilijä

Metsähallituksen luontopalvelut rekrytoi vuonna 2013 haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilivät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Retkitarinat on kirjoitettu haamujen tarinoiden pohjalta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s